OTC-Budapest ja SM-kisat

Tällä viikolla on ollut jos monenlaista tapahtumaa. Budapestin lähdettin sunnuntaipäivänä Lahtelaisittain eli minä, Anni Jaana. Päävalmentaja Pascal lensi omaa reittiään Barcelonasta. Edellistä vuosista poiketen leiri oli siirretty Tatasta Budapestiin.

Leiri meni ihan mukavasti. Kaivattua kovaa randoria (sparria) tuli. Ensimmäisessä harjoituksessaa tuli Passelta kommenttia että nyt vähän sitä kovuutta peliin ja Suomi-vaihe pois päältä. Suomessa randoreissa ottaa tavallaan liian ”kiltisti” kun kaikki ovat tuttuja tai ystäviä. Ulkomailla on myös tärkeä harjoitella, koska Suomessa kaikki tietävät jo pikkurillin heilautuksesta mitä olen seuraavaksi tekemässä. Nyt sai tehtyä hyvin omia vahvoja tekniikoita sekä talven aikana harjoiteltuja uusia jippoja.

Leirillä kulki hyvin, ja sain heittoja tehtyä oman sarjan kovillekin nimille. Jaanalle varattiin kaikki randorit melkein poikkeuksetta jo treenien alussa. Itse vastustajaa vailla tokaisin, kumpa itsekin olisin noin suosittu. Jaana neuvoi, että voita Gran prix-kisa niin onnistuu. Heheh laitoin sen kärkeen to do-listaan ;).

Kunto oli jo paljon parempi kuin Nymburkissa. Pystyin ottamaan omalla tyylillä paljon paremmin väsymättä. Välillä viimeisellä minuutilla oli kyllä havaittavissa pientä hyytymistä, mutta kunto on selvästi nousussa. Leiri ristittiin maanantaileiriksi, koska kaikilla meillä oli pieniä haavereita leirillä. Itselleni iski flunssa keskiviikkona, jonka takia jouduin huilimaan torstain. Kurkku oli kipeä ja tukkoisuutta oli havaittavista. Tarkoituksena oli kuitenkin vielä otella viikonlopun Suomen mestaruuskisoissa.

Unkarissa kesä oli jo pitkällä

Löydettiin keskustassa haahuilessamme IJF:n toimisto (kansainvälinen judoliitto)

Jonka edessä oli julisteita viime MM-kisojen mestareista

Käytiin Tonavan molemmilla puolilla Budassa ja Pestissä niinkuin kunnon turistin kuuluu.

Suomeen saavuttiin torstai ja perjantai välisenä yönä. Yön jälkeen tuntui että flunssa olisi jo parempi. Lisäksi olin kilttinä tyttönä ajatellut, että olisi pieni pakko myös sinne mennä. Hölmö minä. Olin menossa matsaamaan ylempään painoluokkaan, joten oman painon kanssa ei ollut ongelmaa. 

Kisapäivänä alkoi huomaamaan vielä oman puolikuntoisuutensa. Olo oli täsmälleen sama kuin Tallinnan kisassa syyskuussa. Kurkku kuiva kuin Sahara, mitään hikeä ei tullut pintaan vaikka kuinka jumppasi. Naamasta tuli tomaatin punainen. Siinä tilanteessa otti pahasti päästä, mutta sovittiin Sepon kanssa että yritän ottaa poolini ottelut, jos vaikka olo lähtisi siitä paremmaksi.

Poolin kaikki kolme otteluani päättyivät heittoipponeihin, jotka onnistuin tekemään nopeasti heti otteluiden alussa. Menin kaikkiin kylmiltään, koska lämmittelystä tuli vain heikompi olo. Ennen iltapäivän semifinaalia päätin jättää leikin kesken. Tärkeimmät kisani ovat kuitenkin vasta touko-kesäkuun vaihteessa. Tällaisena superkilpailuhenkisenä ihmisenä päätös oli vaikea. Ja kyllä harmitti siinä otteluita katsellessa. Nyt illalla tukkoisena ja ääni kadoksissa tiedän että päätös oli oikea. Pitäisi vissiin enemmänkin jatkossa kuunnella kehoaan ja luottaa omiin tuntemuksiin. Ei-sanakin olisi kelpo oppia sanomaan jo aikaisemmin. Seuraavat pari päivää makaan ihan varmasti vaan levynä kotona.

Puss och kram!